Nyt Meniere rannekkeet kotiin toimitettuna 6,00 €. Värit musta, pinkki tai vihreä (keltaisia tulossa). Rannekeet kestävää silikonia. 

Kysy: meniereranneke@meiliboxi.fi

Menieren tauti

Mikä on Menieren tauti?

Menieren taudilla tarkoitetaan korvasairautta, johon kuuluvat kuulonlasku, korvan humina ja huimaus. Sairauden esiintyvyys on väestössä keskimäärin 1/2000. Eniten sitä on 40-60-vuotiailla, mutta sitä esiintyy myös vanhuksilla. Miehillä ja naisilla tautia esiintyy jokseenkin saman verran. Lapsilla tauti on harvinainen.

Oireyhtymä on todettu jo vuonna 1861, mutta sen aiheuttajaa ei vieläkään varmuudella tunneta. Syiksi on esitetty aineenvaihduntasairauksia mm. sokeritautia, kilpirauhasen toimintahäiriöitä, kallovammoja, virusinfektioita, melua, allergiaa ja perinnöllisyyttäkin. Eräillä potilailla stressi näyttää pahentavan korvaoireilua, mutta taudin varsinaisena syynä sitä ei pidetä. 

Syntymekanismina pidetään sisäkorvan eli simpukan sisältämän nesteen paineen nousua. Monetkin eri syyt voivat johtaa nestepaineen nousuun sisäkorvassa ja laukaista taudille tyypillisen korvaoireilun: huminan, kuulonlaskun ja huimauksen. Useimmiten Menieren tauti on toispuoleinen sairauden alussa. Noin 15-50%:lla potilaista tauti voi muuttua molemminpuoleiseksi viimeistään kahden vuoden kuluessa sairauden alkamisesta, harvoin enää sitä myöhemmin. Onneksi tauti pysyy yleensä lievempänä toisessa korvassa.

Menieren taudin diagnosointi on helppoa silloin kun taudinkuva on klassinen. Osalla potilaista oireisto kuitenkin alkaa vain korvan huminalla ja kuulonlaskulla tai pelkillä huimauskohtauksilla, ja silloin sen diagnosointi on vaikeaa. Yleensä taudin pitkittyessä oireisto muuttuu siten, että kaikkia oireita alkaa esiintyä, jolloin diagnoosi lopulta varmistuu.

Taudin kulku on vaihteleva, eikä sitä voida etukäteen ennustaa. Kuulon vaihtelu on tyypillistä kohtausten ja oireettoman ajanjakson välillä. Aluksi kuulonlaskua on matalilla taajuuksilla, mutta taudin pitkittyessä kuulo heikkenee myös muilla kuuloalueilla, ja voi jäädä pysyvästi heikentyneeksi. Tila johtaa harvoin kuurouteen, mutta kuulokoje voi joskus olla tarpeen. Valtaosalla potilaista kuulovamma on kuitenkin lievä.

Huimaus on kohtauksittaista ja sen esiintymistiheys voi vaihdella paljonkin. Joskus kohtausten välillä saattaa olla vain muutamia tunteja, joskus useampi vuosi. Menieren tauti ei aiheuta rutiinisti ajokieltoa, mutta taudin aktiivisessa vaiheessa ajamista on syytä välttää.

Useimmiten sairaus on niin lievä, että oireilu jää lyhytaikaiseksi ja paranee itsestään ilman pysyviä kuulonmuutoksia. Hoito aloitetaan korostamalla terveitä elämäntapoja. Koska sairauskohtauksen syynä pidetään sisäkorvan, simpukan, nestepaineen nousua, pyritään nestekertymiä välttämään noudattamalla vähäsuolaista ruokavaliota. Tämä tarkoittaa ruokasuolan määrän vähentämistä enintään 2 grammaan päivässä. Myös kahvia, alkoholia ja tupakkaa tulisi välttää.

Menieren tautiin liittyy usein myös stressioireilua, ja psyykkinen oireilu voi laukaista Menieren tautikohtauksen. Tukiverkosto on tärkeä Menieren tautia sairastavalle potilaalle, ja joskus psykiatrinen apu saattaa vähentää oireilua.

Osa potilaista paranee ilman hoitoa spontaanisti. Noin 75% sairaustapauksista rauhoittuu lääkehoidolla, vaikka taudin akuutein vaihe voi hoidostakin huolimatta kestää useista viikoista vuoteen. Jossain määrin aktiivisena tauti saattaa olla useitakin vuosia, mutta oirekuva on tuolloin yleensä lievempi. Kuulon heikentyminen saattaa jatkua vielä huimauksen loppumisen jälkeenkin.

Koska Menieren taudin syytä ei tunneta, joudutaan hoidossa kokeilemaan joskus useitakin erilaisia lääkeaineita tai niiden yhdistelmiä. Yleensä hoito aloitetaan verenkiertolääkkeillä ja nesteenpoistolääkkeillä. Mikäli näistä ei ole riittävää apua, voidaan oireilevan korvan tärykalvoon asettaa ilmastointiputki. Tämä usein helpottaa sekä korvan paineentuntua että huimausta. Mikäli tästäkään ei ole apua, seuraavana hoitomuotona on tärykalvon taakse välikorvaan annosteltava puuduteaine. Se aiheuttaa aluksi huimauskohtauksen, mutta usein tällä hoidolla saavutetaan kuukausien tai vuosienkin oireeton jakso huimauksen suhteen. Hoidossa voidaan käyttää myös välikorvaan laitettavaa korvatoksista antibioottia. Myös se aiheuttaa alkuun huimauskohtauksen, mutta sen jälkeen huimaus vähenee. Korvan kuuroutuminen on mahdollinen komplikaatio, joten tätä hoitoa toteutetaan vain jo ennestään hyvin huonokuuloisissa korvissa. 

Kirurgiseen hoitoon turvaudutaan todella harvoin, ja vain silloin jos lääkehoito ei auta ja taudinkuva on hyvin hankala. Leikkaushoidossa pyritään säilyttämään korvan kuulo ennallaan, mutta aina tässä ei onnistuta. Eniten käytetään operaatiota, jossa sisäkorvan nestekiertoa parannetaan laittamalla sisäkorvaan pieni venttiilimekanismi. Suurimmalla osalla huimaus loppuu kokonaan, tai ainakin lievittyy merkittävästi.

Toinen leikkaustyyppi on tasapainohermon katkaisu. Teho perustuu siihen, ettei virheellinen tasapainoaistimus pääse aivoihin asti, ja näin ollen huimaus loppuu. Toimenpiteestä toipuminen saattaa olla etenkin vanhuksilla hidasta, mutta tasapainoharjoitteista on apua.

Varmimmin sairaus saadaan lopullisesti rauhoittumaan tuhoamalla sisäkorva leikkauksella. Seurauksena on huimauksen loppuminen, mutta myös kuulon menettäminen. Siksi tämän tyyppisiä operaatioita ei suoriteta kuin jo entuudestaan kuuroihin korviin.

Kuulo-oireiden hoitaminen on vielä nykyäänkin ongelmallista, mutta huimausoire saadaan useimmiten loppumaan. Onneksi Menieren tauti on kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä lieväoireinen, ja sen kanssa pärjää normaalielämässä. Oikean suhtautumisen ja hyvän tukiverkoston osuutta Meniere- potilaan elämässä ei voida liikaa korostaa.

lähde: ksshp.fi

MÉNIÈREN TAUTI JA SEN HOITO

Ménièren tauti on epäselvästä syystä alkava sisäkorvan nestekierron häiriö, jonka seurauksena sinne kehittyy ylipaine. Klassisessa muodossaan Ménièren tautiin liittyy kohtauksittainen kuulon heikkeneminen, huimaus ja korvien suhina. Taudista on kuitenkin olemassa myös muotoja, joissa kaikkia oireita ei esiinny samaan aikaan. Yleensä oireet alkavat toisesta korvasta ja saattavat ajan saatossa siirtyä myös toiseen. Kuulokäyrässä löytyy - ainakin kohtauksen aikana - alempien frekvenssien kuulonalentuma. Ménièren taudin alkuvaiheissa kuulonalentuma on palautuva mutta voi muuttua ajan kuluessa pysyväksi. Selkeää perinnöllisyyttä on pienessä osassa tapauksia.

Ménièren taudin oireet

Kohtaus alkaa usein esituntemuksella (aura) jolloin potilas yleensä ehtii makuulle. Huimaus on kiertävää ja siihen liittyy silmävärve eli nystagmus. Kohtaus kestää yleensä 20 minuutista pariin tuntiin, ja aika usein sen jälkeen tulee voimakas väsymys, joka voi kestää päivänkin. Kohtaukseen voi liittyä pahoinvointia ja oksentelua.

Ménièren tauti ja ruokavalio

Ménièren taudin hoidossa suositellaan suolan saannin rajoittamista. Ménièr-potilailla saattaa kuitenkin olla tiedossa muitakin ruokia tai nautintoaineita, joista he henkilökohtaisesti ovat todenneet, että ne aiheuttavat oireita. Viinit, olut, suklaa tai lakritsa saattavat olla tällaisia. Ylenmääräisen väsymyksen välttäminen ja säännöllinen elämänrytmi auttavat taudin hallinnassa.

Ménièren taudin hoito

Varsinaisina hoitoina käytetään yleensä aluksi betahistiiniä jota otetaan kahdesti päivässä. Tietyt nesteenpoistolääkitykset ovat myös yleisessä käytössä. Kohtauslääkitystäkin voi käyttää, mutta niistä on hyvä muistaa, että ne ovat väsyttäviä eivätkä sovellu, jos asianomainen esimerkiksi joutuu ajamaan autoa. Jos taudin oireet ovat voimakkaat, kohtauksia tulee usein ja peruslääkityksestä ei ole apua, voidaan harkita painepulssihoitoa ("Meniett®"), gentamysiinihoitoa tai jopa kirurgisia hoitoja, joskin niiden käyttö viime vuosina on vähentynyt. Tilanteissa, joissa kuulo jää pysyvästi heikoksi, kuulolaite voi olla avuksi.

lähde: terveystalo.com

Ménièren taudin diagnoosin tulisi pohjautua tähän tautiin viittaavaan anamneesiin (toistuvat ja vähintään 20 minuuttia kestävät Ménière-tyyppiset kiertohuimauskohtaukset, tinnitus tai paineoire sairaassa korvassa) ja audiogrammilla todennettuun sairaan korvan kuulonheikkenemään. Täydentävät lisätutkimukset ja muiden syiden luotettava pois sulkeminen varmistavat diagnoosin. Yhdenmukaisten diagnoosikriteerien ja diagnostisten menetelmien käyttöönotto suomalaisissa sairaaloissa loisi yhdenvertaisuutta potilaiden näkökulmasta ja edistäisi taudin epidemiologian tutkimusta.

Kiertohuimauskohtauksia, kuulon heikkenemistä ja korvien soimista aiheuttavan Ménièren taudin kuvasi ensimmäisen kerran ranskalainen korvalääkäri Prosper Ménière (1861). Taudin diagnostiikka ei ole vakiintunut. Osa diagnoosimenetelmistä on jäänyt erityisesti teknisen kehityksen myötä historiaan ja uusia on tullut tai tulossa tilalle. Taudin keskeisen patofysiologian eli endolymfaattisen hydropsin osoittaminen ja muiden syiden pois sulkeminen ovat diagnoosimenetelmien tavoitteita. Edelleenkään ei ole olemassa yhtä yksittäistä menetelmää Ménièren taudin diagnosoimiseksi. Tärkein osa diagnostiikkaa on huolellinen anamneesi. Sen merkitystä korostavat myös uusimmat kansainväliset diagnostiset kriteeristöt. Erikoispoliklinikassa tehtävä korva-, nenä- ja kurkkutautipotilaan kliininen perustutkimus, audiogrammi, täydentävät tutkimukset ja muiden sairauksien pois sulkeminen varmistavat diagnoosin.

Ménièren taudin muuttuvat kriteerit

Ménièren taudin diagnostiset kriteerit ovat vaihdelleet viime vuosikymmeninä. Tämä on aiheuttanut sekavuutta paitsi taudin diagnostiikkaan myös epidemiologiseen tutkimukseen (Kotimäki ym. 1999). Yhdysvaltojen korva-, nenä- ja kurkkutautiyhdistyksen (AAO-HNS) kuulo- ja tasapainoelinkomitea on julkaissut omat kriteeristönsä kolmesti (Committee on Hearing and Equilibrium 1972, 1985, 1995), kuten myös japanilainen tasapainoasiantuntijaryhmä (Watanabe 1976, Komazusaki ym. 1988, Mizukoshi ym. 1995). Aiemmissa kriteereissä hyväksyttiin taudin simpukkatyyppinen ja tasapainoelintyyppinen muoto omina kokonaisuuksinaan, kun taas uusimmat kriteerit hyväksyvät yksiselitteisesti vain varman taudin todellisena Ménièren tautina. Uusin yhdysvaltalainen ja japanilainen kriteeristö eivät poikkea suurelta osin toisistaan; keskeisiä eroja ovat kuulontutkimuksessa käytetyt taajuudet ja täydentävien diagnoosimenetelmien osuus. Molemmat kriteeristöt on esitelty keskeisiltä osiltaan taulukoissa 1 ja 2.

Uusimpiakaan diagnoosikriteeristöjä ei ole pidetty täysin tyydyttävinä. Matejsen (2001) kritisoi diagnostisen ohjeiston puuttumista taudin toteamisessa ja muiden syiden pois sulkemisessa ja esitti oman version taudin diagnostiikkaan (Definition Meniere Groningen).

Anamneesi

Paparellan (1991) mukaan 90 %:ssa tapauksista diagnoosi voidaan tehdä hyvän ja perusteellisen anamneesin perusteella. Tautihistorian huolellinen kartoittaminen onkin ylivertaisen tärkeää Ménièren taudissa. Huimauskohtausten laatu, kesto, alkamisajankohta, liitännäisoireet (pahoinvointi, oksentelu, hikoilu) ja mahdolliset provosoivat tekijät on syytä selvittää. Ménièren taudin huimauskohtaukset ovat kiertotyyppisiä ja kestävät 20 minuutista useisiin tunteihin, ja useimmiten niihin liittyy autonomisen hermoston aktivaatiota. Kohtausten väliaikoina potilaan tasapaino on täysin normaali tai hänellä esiintyy lievää tasapainoepävarmuutta esimerkiksi portaita kävellessä tai hämärässä. Myös hyvänlaatuisen asentohuimauksen esiintyminen varsinaisten huimauskohtausten väliaikoina on yleistä Ménière-potilailla (Paparella 1984).

Kohtausten yhteydessä voi esiintyä kuulon heikkenemistä tai tinnituksen voimistumista, paineen tuntua korvassa tai äänen kuulumista kahtena (diplakusia). Kuuluvuuden tasoittuminen (recruitment) on Ménière-potilailla yleistä, ja siitä johtuen kuulon dynaaminen alue (kuulokynnyksen ja epämiellyttävyyskynnyksen välinen alue) on kaventunut. Siten yliherkkyys äänille on usein erikseen kysyttäessä anamneesissa esille tuleva oire.

Ménièren tautiin viittaa vahvasti anamneesi, jossa tulevat esille vähintään kaksi taudille tyypillistä huimauskohtausta, kuulon heikkeneminen ja korvan soiminen tai paineentunne. Anamneesilla voidaan selvittää myös muiden mahdollisten tautien osuutta oirekuvassa.

Audiogrammi ja kliininen perustutkimus. Puhdasäänikynnysten ja puheenerotuskyvyn mittaus kuuluvat jokaisen sellaisen potilaan perustutkimuksiin, joilla epäillään olevan Ménièren tauti. Koska tauti alkaa yleensä toispuolisena, sisäkorvatyyppinen toispuolinen kuulon heikkenemä on tyypillinen löydös. Heikkenemä voi painottua alkuvaiheessa mataliin ääniin, mutta kuulokäyrän muoto sinänsä ei ole Ménièren taudin diagnostinen piirre (Paparella ym. 1982). Sen sijaan kuulon vaihtelu potilaan kuvauksen perusteella ja erityisesti audiogrammien varmistamana on herkkä Ménièren tautiin viittaava löydös (Kotimäki ym. 2003).

Korva-, nenä- ja kurkkutautipotilaan kliininen perustutkimus kuuluu samoin aina perusselvityksiin Ménièren tautia epäiltäessä. Silmävärve (nystagmus) on yleensä havaittavissa akuutin kohtauksen aikana merkkinä tasapainojärjestelmän häiriötilasta. Suppealla neurologisella tutkimuksella (Rombergin koe, aivohermostatus, sormi-nenänpääkoe) pyritään sulkemaan pois neurologiset sairaudet.

Otoneurologiset tutkimukset. Elektronystagmografia (ENG) on tärkein tasapainoelinten toimintaa mittaava tutkimus. Se sisältää kalibraatiot, sakkadien (nopeiden silmänliikkeiden) rekisteröinnin, heiluriliiketestin ja kalorisen stimulaation lämpimällä (44 °C) ja viileämmällä (30 °C) ilmalla tai vedellä. Testillä voidaan siis tutkia kummankin labyrintin toimintaa erikseen. Tavallisin poikkeava löydös Ménièren taudissa on sairaan labyrintin heikentynyt reagoivuus kaloriseen stimulaatioon (Paparella 1991). Poikkeavaksi katsotaan 20-25 %:n puoliero (Karma ym. 1999).

Elektrokokleografialla (ECOG) voidaan mitata sisäkorvan sähköisiä potentiaaleja joko korvakäytävästä tai tärykalvon läpi vietävällä elektrodilla promontoriumin pinnalta. Tärykalvon läpi vietävällä elektrodilla saadaan suuremmat amplitudit kuin korvakäytäväelektrodilla (Haapaniemi ym. 2000). Summaatio- ja aktiopotentiaalin suurentunut suhde heijastaa simpukkatiehyen tyvilevyn siirtymää endolymfaattisessa hydropsissa (Sass 1998). Tutkimus paljastaa hydropsin 95 %:n spesifisyydellä ja 62 %:n sensitiivisyydellä (Sass 1998). Vastaavanlaisia poikkeavia ECOG-löydöksiä esiintyy myös muissa sairauksissa, kuten Lymen taudissa (Selmani ym. 2002). Menetelmän invasiivisuus on rajoittanut sen yleistymistä.

Huojuntamittauksella eli posturografialla voidaan arvioida perifeerisen vestibulaarisen häiriön vaikutusta tasapainoon (Pyykkö ym. 1993). Sitä voidaan käyttää myös Ménièren taudin hoidon vaikutusten seurantaan (Pyykkö ym. 1999). Valitettavasti laitteisto on kallis ja Evansin ja Krebsin (1999) mukaan tutkimus korreloi huonosti tasapainofunktioon kroonisissa tasapainojärjestelmän häiriöissä. Laitteen käyttö Ménièren taudin diagnostiikassa onkin jäänyt vähäiseksi.

Glyserolitesti perustuu tämän aineen aiheuttamaan osmoottiseen diureesiin (Klockhoff ja Lindblom 1966). Suun kautta nautittu glyseroli vähentää nesteturvotusta sairaassa korvassa ja johtaa siten kuulokynnysten ja puheenerotuskyvyn paranemiseen. Positiivisena löydöksenä pidetään vähintään 10 dB:n paranemista ainakin kahdella taajuudella (Angelborg ym. 1970) tai puheenerotuskyvyn paranemista vähintään 12 % (Snyder 1971). Testin suurin ongelma on, että se tulisi tehdä juuri silloin, kun potilaalla on menossa hydropsvaihe sisäkorvassa, ja Ménièren taudissahan tämä tila tunnetusti vaihtelee. Niinpä spesifisyys on eri tutkimuksissa ollut noin 60 % (Klockhoff 1976, Snyder 1982, Kotimäki ym. 2003). Kun lisäksi testin haittavaikutuksena huomattava osa tutkituista saa päänsärkyä tai pahoinvointia, on ymmärrettävää, että tämä testi on käytännössä jäänyt pois suomalaisissa sairaaloissa.

Muiden sairauksien pois sulkemiseen tähtäävät tutkimukset

Ménièren taudin kannalta tärkeitä erotusdiagnostisia sairauksia on runsaasti. Tärkeimmät niistä ovat akustikusneurinooma (vestibulaarischwannooma), sisäkorvan autoimmuunisairaus, äkillinen kuulonmenetys, migreeniin liittyvä huimaus sekä sisäkorvafistelit ja -infektiot. Hyvällä anamneesilla osa näistä sairauksista voidaan paljolti sulkea pois.

Aivorunkoaudiometria (ABR, BSER) on noninvasiivinen menetelmä, jolla voidaan verrattain luotettavasti sulkea pois simpukantakainen vika toispuolista sisäkorvatyyppistä kuulovikaa potevilla. Haapaniemi ym. (2000) analysoivat 41 potilasta, joilla oli todettu toispuolinen akustikusneurinooma, ja 40:llä (98 %) todettiin poikkeava ABR-löydös. Tutkimuksen herkkyys korreloi tuumorin kokoon: Robinetten ym. (2000) tutkimuksissa kaikki yli 2 cm:n kokoiset tuumorit löytyivät. ABR:n heikkoutena on sen huono spesifisyys tilanteissa, joissa kuulokynnys on huonompi kuin 60 dB (Watson 1999).

Verikokeet eivät ole hyödyksi Ménièren taudin diagnostiikassa. Metabolisella seulonnalla lipidipitoisuuksien määritys mukaan luettuna ei ole osoitettu olevan mitään merkitystä Ménièren taudin kannalta (Karjalainen ym. 1984, Jones ja Davis 2000). Sama koskee plasman aldosteronipitoisuuden mittausta (Matejsen 2001). Syfilis- tai borreliaserologia eivät myöskään ole rutiinitutkimuksia Suomessa Ménière-diagnostiikan yhteydessä.

Radiologisilla kuvantamismenetelmillä pyritään sulkemaan pois oireita aiheuttavat kallonsisäiset prosessit, ennen kaikkea akustikusneurinooma. Pään magneettikuvaus on laitteiston ja tutkimusten saatavuuden myötä syrjäyttänyt tietokonetomografian akustikusneurinooman poissulkututkimuksena.

Uudet tutkimusmenetelmät. Kolmiulotteinen ohutleikemagneettikuvaus on mahdollistanut kalvolabyrintin kuvantamisen ja tunnistamisen sisänesterakkula ja -tiehyt mukaan luettuina. Endolymfaattisen hydropsin osoittaminen suoraan kuvantamalla on näin periaatteessa mahdollista (Tanioka ym. 1997). Löydösten korrelaatio Ménièren taudin kliinisiin oireisiin taudin eri vaiheissa vaatii kuitenkin vielä lisätutkimuksia, eikä taudin diagnoosia voida tämän tutkimuksen perusteella tehdä (Lorenzi ym. 2000).

Otoakustiset emissiot ovat simpukan spontaanisti tai jonkin ärsykkeen laukaisemana lähettämiä ääniä. Ne voidaan rekisteröidä korvakäytävästä herkällä mikrofonilla (Kemp 1978). Särösyntyisiä emissioita on käytetty hyväksi Ménièren taudin diagnostiikassa: Perez ym. (1997) havaitsivat amplitudin merkittävän pienenemän ja emissiokynnysten nousun, joka korreloi taudin vaiheeseen. Tämä vaikutus on todennäköisesti epäspesifinen ja heijastaa simpukan vaurion astetta. Toistaiseksi emissiotutkimukset eivät kuulu Ménièren taudin rutiinidiagnostiikkaan.

Tärykalvon siirtymän mittaus on uusi menetelmä, jolla voidaan kliinisesti arvioida sisäkorvan ja kallonsisäisen tilan nesteiden painetta (Reid ym. 1990). Bouccara ym. (1998) pitivät menetelmää nopeana, luotettavana ja käyttökelpoisena toistettavuutensa ansiosta Ménièren taudin diagnostiikassa. Tämä tutkimusmenetelmä voi osoittautua hyödylliseksi, mutta nykytietämyksen pohjalta sen käytännön arvo on vielä ratkaisematta.

Lopuksi

Ménièren taudin diagnostiikka on ymmärrettävästi ollut myös Suomessa vaihtelevaa. Yhtäältä on esiintynyt ylidiagnosointia, jolloin epämääräiset huimausoireilut ovat saaneet Ménièren taudin nimen. Toisaalta uusimmat yhdysvaltalaiset diagnoosikriteerit taas ovat erittäin tiukat ja niiden pohjalta moni ilmeinen Ménière-potilas tulee luokitelluksi vain mahdolliseksi tapaukseksi. Tällä taas on vaikutusta paitsi arvioihin taudin esiintyvyydestä myös potilaan kannalta. Diagnoosin ja varsinkin hyvänlaatuisen sairauden diagnoosin saaminen on potilaalle helpotus voimakkaiden oireiden vaivatessa. Asianmukainen diagnoosi antaa hyvän pohjan informaatiolle taudista ja sen luonteesta, hoitomahdollisuuksista ja ennusteesta.

JOUKO KOTIMÄKI, LT, apulaisylilääkäri
jouko.kotimaki@kainuu.fi
Kainuun keskussairaala, korva-, nenä- ja kurkkutautien klinikka
Sotkamontie 13
87140 Kajaani

lähde: duodecimlehti

Sairastuminen voi olla kriisi   <---napsauta linkkiä

Menieren tauti aiheisia sivustoja

Suomen meniereliitto ry

Terveyskirjasto

Keski-Suomen sairaanhoitopiiri

Terveystalo

Potilaan lääkärilehti

Tehy-lehti

ET-lehti

Klinik.fi

Omaplus

https://sivukoti.ekansio.com/meniere/kuvat/Ilmari_Pyykko-Menieren_tauti_ja_sen_hoito.pdf  (Ilmari Pyykkö)